sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Kirja-arvostelu: Hyvän tekemisen markkinat

Jokaisella eliöllä on itsesäilytysvietti ja niin on myös jokaisella organisaatiolla, eivätkä hyvän tekemiseen keskittyneet järjestöt ole mikään poikkeus. Tämä ajatus nousi vahvasti esiin lukiessani Frank Johanssonin kirjoittamaa kirjaa nimeltä Hyvän tekemisen markkinat (Gaudeamus 2017). Johansson-- joka on pitkäaikainen Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja -- tarkastelee suuria, ammattimaisia avustusjärjestöjä. Kirja antaa kuitenkin ajattelemisen aihetta myös ruohonjuuritasolla toimiville järjestöille.



Auttaminen tuotteena


Johansson puhuu auttamisen alasta, jolla voi tehdä uraa ammattilaisena, ja toisaalta auttamisesta tuotteena jota voi kuluttaa. Jos auttaminen on kulutustuote, sitä täytyy tietysti markkinoida tavalla joka iskee kuluttajan ostohermoon. Varainhankinnassa onkin vahvasti mukana ajatus, jonka mukaan lahjoittajan täytyy olla viestinnän keskiössä ja tavoitteena on saada hänet tuntemaan olonsa hyväksi tuettuaan järjestön toimintaa. Auttamistuotteen ostajan pitää saada tuntea olevansa sankari.

Autettavat ovat siis osa tuotetta, jota järjestö myy auttajille eli tukijoilleen. Joitakin on autettavia on tällöin helpompi myydä kuin toisia. Humanitaarisesta ja kehitysavuista puhuttaessa kukkaronnyörit saa ilmeisesti heltymään lapsi. Johansson tuo esiin useita tutkimuksia useista eri maista sekä omat havaintonsa, ja lopputuloksena on se että kuvattaessa autettavaa ihmistä suuren yleisön nähtäväksi kuvataan melkein aina lasta. Lapsi kaipaa suojelua ja hoivaa, eikä toisaalta tee mahdollisesti vääräksi koettua politiikkaa. Aikuinen mies näyttää avun tarvitsijana olevan kaikkein vähiten myötätuntoa herättävä olento.

Lillukanvarsien joukkotuho


Viestinnässä on tilaus helposti ymmärrettäville tarinoille, jolloin on tietysti vaarana liiallinen yksinkertaistaminen. Ongelmat ovat harvoin yksinkertaisia ja hyvä tarinankertoja katkoo (tarinan kannalta) turhat lillukanvarret säälimättä pois. Maailma kaikkine ongelmineen on sen sijaan monimutkainen kokonaisuus, jossa syy-seuraussuhteet takkuuntuvat uudestaan sitä mukaa kun niitä selvitellään.

Sopeutuminen hyvän tekemisen markkinoihin vie pahimmillaan pontta pyrkimyksiltä uudistaa yhteiskuntaa siten, ettei kenenkään selviytyminen riippuisi kaukaisien auttajien hyvästä tahdosta. Rahaa verrataan usein veteen, ja myös Johansson lainaa kirjassaan Terje Tvedtin ajatusta siitä, että kuten joen tunteminen vaatii sen alkulähteiden tuntemisen, myös järjestöjen toimintaa ymmärtääkseen tulee tietää mistä niiden rahat tulevat. Yksinkertaisesti ja tutussa muodossa ajatuksen voisi ilmaista " kenen leipää syöt, sen lauluja laulat".

Ammatillistumisen vaarat


Ammatillistumisesta puhutaan usein hyvänä asiana. Johansson muistuttaa, että vaatimus ammattimaisuudesta kuitenkin ohjaa kiinnittämään huomiota siihen, miten tehdään, mikä saa välillä unohtamaan sen, miksi tehdään. Oman olemassaolon tarkoituksen pohdiskelu tekee hyvää kaikenlaisille organisaatoille, myös pienille ruohonjuuritason toimijoille. Yli-innokas ammatillisuuden korostaminen saattaa johtaa siihen, että pidetään toisten sammuttamia tulipaloja väärin sammutettuina ja tukahdutetaan vapaaehtoisten innostus. Vaarana on myös passivoituminen kyynisyyden houkutuksen edessä: kun kaiken voi tehdä niin monella tapaa väärin, voi olla turvallisinta olla tekemättä mitään.

Ammatillistumisen vaara onkin ehkä järjestötoiminnan luonteen muutoksessa, jonka myötä toiminnasta tulee yhä enemmän ja enemmän tuote. Aktiivisten jäsenten sijaan keskitytään etsimään taloudellisia tukijoita, jotka lahjoituksellaan mahdollistavat ammattilaisten toiminnan. Vain heillä, joilla on taloudellisia resursseja, on tällöin mahdollisuus muuttaa maailmaa.


Saisinko lähettää sinulle muutaman kerran vuodessa sähköpostia? Kerron uutiskirjeessä tulossa olevista kursseista ja muusta kiinnostavasta. Uutiskirjeen voi tilata täällä.

Muistahan käydä Rahaa rattaisiin -sivusta Facebookissa!