keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Hankerahoituksen takaisinperintä: uhka vai mahdollisuus?

Hankeapuraha ei koskaan ole yhdistyksen omaa rahaa, vaan se täytyy aina käyttää hakemuksen mukaisesti hankkeen kuluihin. On ollut ikävä lukea, että Olympiakomitea ja liikuntajärjestö Valo joutuvat maksamaan takaisin Opetus- ja kulttuuriministeriön niille myöntämiä erityisavustuksia. Lisää aiheesta voi lukea vaikka tästä Ylen jutusta. Tästä nimenomaisesta tapauksesta en tiedä enempää kuin mitä olen mediasta lukenut, mutta se näyttää selvästi suurin numeroin piirrettynä takaisinperinnän olevan todellinen uhka - tai mahdollisuus, riippuen siitä katsooko asiaa ministeriön rahoittaman tahon edustajana vai veronmaksajana.


Hakemus on vasta hanketyön alku


Olipa kyseessä minkä tahansa tahon myöntämä apuraha, todennäköisesti sen käytöstä solmitaan sopimus jossa luvataan käyttää rahat hakemuksen mukaiseen toimintaan ja toimittaa siitä raportti määräaikaan mennessä. Tämä on otettava vakavasti eikä yhdenkään järjestön tulisi koskaan tuntea, että juuri heillä on "piikki auki" julkisen rahoittajan pippaloissa.

Vaikka hankehakemusten tekeminen voi olla rankkaa, se on vain yksi vaihe hanketyössä. Rahan liikkeitä pitää seurata jatkuvasti - samoin tietysti myös sitä, että hankkeen sisältö on sitä mitä sen on luvattu olevan. On tylsää tutkiskella kuitteja vuosi niiden syntymisen jälkeen ja miettiä mihin projektiin jyvittäisi vaikka lavallisen kopiopaperia, ravintolalaskun tai kaveriltasi tilaamasi raportin Kopinottaja jumppaa ja taputtelee: työnteon metaforat järjestötyössä. Oikeus käyttää hankkeen rahoja tuo mukanaan myös vastuuta. Ei pelkästään moraalista vastuuta siitä, että rahat on käytetty oikein, vaan myös vastuun siitä että niiden käyttö on todennettavissa.

Ei nimittäin riitä, että kaikki tietävät rahojen menneen oikeaan kohteeseen ja asia on maalais- tai kaupunkilaisjärjellä selvästi nähtävissä. Kaikesta tarvitaan tosite, eikä niiden kerääminen ole välttämättä mikään läpihuutojuttu.



Rahoittajan vastuu


On ollut aikoja, jolloin en olisi uskonut sanovani tätä, mutta kieltämättä ihailen Eesti kultuurkapitalin eli Viron kulttuurirahaston tiukkaa linjaa. Ellet palauta raporttiasi määräaikaan mennessä, saat heti muistutussähköpostin joiden lähettämistä tarvittaessa jatketaan ja mahdollisesti lähestytään huolimatonta projektivastaavaa myös puhelimitse. Oletan, että raportoinnin välttelyn edelleen jatkuessa rahaston edustaja laskeutuu riippuliitimellä parvekkeellesi ja suorittaa erityistoimenpiteitä joiden seurauksena luovutat raportin. 

Tämä on kuitenkin spekulointia. Raportointivelvollisuutensa täyttänyt saa rahastolta vain sähköpostin, jossa kerrotaan että raportti on hyväksytty. Kaunista virolaisten järjestelmässä on se, ettei uutta rahoitusta pysty hakemaan ennen kuin vanhat on hyväksyttävästi raportoitu. Usean hankkeen suuruista velkaa ei pääse syntymään. Jos yhdistys on kykenemätön toimimaan rahoittajan vaatimalla tavalla, se huomataan heti. Joka ikisen hankkeen yksityiskohtainen tarkistaminen vaatii tietysti myös resursseja ja aina voi miettiä, mikä on järkevää ja tarkoituksenmukaista.


Tarvitsevatko yhdistykset julkista rahoitusta?


Järjestöjen rahankäytön tarkistaminen sopii hyvin nykypäivän säästämistä korostavaan asenneilmapiiriin. Yhdistysten saama julkinen rahoitus on saanut reipasta kritiikkiä Ajatuspaja Liberan julkaisemassa, Heikki Pursiaisen ja Klaus Kultin kirjoittamassa Kansalaisyhteiskunnan kultaiset kahleet -raportissa. Kirjoittajien mukaan julkista tukea saavat järjestöt muodostavat kansalaisyhteiskunnan sijaan "eräänlaisen puoli- tai varjojulkisen sektorin".

Useimmat ruohonjuuritasolla toimivat yhdistykset voivat vain uneksia yhtään minkäänlaisista toiminta-avustuksista. Hankeapurahojen saaminenkin voi olla työn ja tuskan takana. Parin sadan euron avustus kunnan kulttuuritoimelta voi vaatia yksityiskohtaisen hankehakemuksen budjetteineen ja yhtä tarkan raportoinnin. Saman rahan luultavasti saisi helpommin kasaan myymällä grillimakkaraa Vähä-Nuivian kesäriehassa. Eivätkä makkaranostajat voi vaatia rahojensa takaisinperintää.

Olipa yhdistysten saamista avustuksista mitä mieltä hyvänsä, ei ole nähtävissä että ne aivan lähitulevaisuudessa ainakaan kasvaisivat. Omaa varainhankintaa on pakko kehittää, jos aikoo pysyä toiminnassa. Raha ei ole kadonnut maailmasta mihinkään, mutta sen kanavoiminen itselle tärkeisiin asioihin kuten oman yhdistyksen työhön voi vaatia tuoreita lähestymistapoja ja välillä myös vähän hikoilua. Antti Tuisku laulaa viisauden sanoja: on pakko twerkkaa, että sais fyrkkaa