sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Kuka tätä varainhankintablogia oikein kirjoittaa?

Onkos tytöllä edes varainhankintatieteen tohtorintutkintoa vai millä valtuuksilla täällä oikein kirjoitellaan, saatat kysyä. Tai ainakin yksi sisäisistä äänistäni, todella ärsyttävä Setämies kyselee tällaisia. "Minä pyöritin viiden menestyvän yhdistyksen taloutta jo ennen kuin sinä olit syntynytkään", kertoo Setämies, mikä on vähän tyhmää ja epätotta koska hänhän on viisi vuotta nuorempi kuin minä. Jotta Setämiehen ja muiden kyselijoiden uteliaisuus tulisi tyydytettyä, kerron nyt miten päädyin varainhankintabloggariksi.


Kuinka varainhankkija karaistui 


Kuten kaikilla muillakin koulua käyneillä henkilöillä, ensikosketukseni varainhankintaan liittyi luokkaretkivarojen keräämiseen. Myyjäiset, joulupaketointi, kaiken maailman keksipurkkien myynti sekä sokerina pohjalla pääsymaksulliset lastenjuhlat: kaikkea on tehty ja usein varsin hyvällä menestyksellä. Vaikka ehkä olisikin vanhemmille helpompaa vain maksaa ja lähettää muksut retkelle, uskon että varainhankinta omien tavoitteiden puolesta on lapsille ja nuorille hyvää kokemusta. Ehkä heistäkin voi tulla isona varainhankintabloggareita? He voivat sitten kutsua minua senseiksi, tai vaikka ihan vaan mestariksi.

2000-luvun alussa, ollessani vielä opiskelija, tapasin tallinnalaisessa baarissa pari todella kiinnostavaa suomalaista tyyppiä, joilta sittemmin opin hanketyön perusteet. He - kutsuttakoon heitä vaikkapa koodinimillä M ja M - olivat työllistäneet itsensä sosiaalialan hankkeeseen, jonka he olivat itse keksineet ja jolle olivat hakeneet rahoitusta. Päädyin hankkeen taustayhdistyksen varapuheenjohtajaksi, mikä on myöhemmin paljastunut yllättävän hyödylliseksi. Hanke monine sivuhankkeineen sai paljon hyvää aikaan, ja jonkinlaisena odottamattomana sivutuotteena opin paljon asioita joita mikään koulu tuskin olisi voinut opettaa. Ehdollistuin myös siihen, että hankehakemuksia tehdessä käyttäydytään niin kuin oltaisiin tekemässä jotain aivan äärettömän hupaisaa. Harva asia on hauskempaa kuin hankesuunnittelu hyvässä porukassa (tai no onhan niitä, mutta yleensä ne eivät ole taloudellisesti yhtä kannattavia).

Kansainvälisen matkailun glamouria kokousmatkalla. Kuvan koneella matkustettiin Tallinnasta Kärdlaan, Hiidenmaalle joskus vuonna 2003. Minä olen kuvassa tuo punahousuinen tyyppi jolla on valtava rinkka.

Tuohon aikaan opiskelin Tampereen yliopistossa, jossa opiskelijoiden sosiaalinen elämä voi rakentua hyvinkin paljon kansalaisaktivismin ja maailmanparantamisen varaan. Se on tapa tavata muita söpöjä villapaitoihin pukeutuneita takkutukkaisia itseä kiinnostavien sukupuolten edustajia ja edesauttaa samalla kaikkea hyvää. Tuolta ajalta on paljon mahtavia muistoja käytännön kansalaisaktivismista ja järjestötoiminnasta ja uskon että sillä mitä me teimme, oli todella vaikutusta. Varainhankinta tuli myös tutuksi: olen myynyt monenlaisia varainkeruutuotteita, järjestänyt tapahtumia ja taisin myös feissata ennen kuin siitä tuli työ josta maksetaan palkkaa. Ai niin, ja valmistuinkin sieltä yliopistosta, en tosin varainhankintatieteistä (koska moista koulutusta ei ole olemassa) vaan historiasta.

Valmistumisen jälkeenkin on elämää


Nykyään opetan varainhankintaa ja myös bloggaan siitä. Sitä ennen olin valmisttuani viisi vuotta töissä Suomen Viron-instituutissa, ensi kulttuurisihteerin, sitten ohjelmapäällikön nimikkeellä. Noina vuosina tein hakemuksen poikineen ja  todella hioin kirjoitustaitojani. Tähän mennessä olen tehnyt menestyksekkäitä hankehakemuksia suomeksi, viroksi ja englanniksi. Vironkielisen hakemukseni menestymisestä olen aika ylpeä!

Osan työajastani vietän monenlaisten mainioiden hankkeiden parissa. Esimerkiksi äärimmäisen sympaattisen mutta tehokkaan kansainvälisen kiertävän runofestivaalin eli Runoajelun, tunnettu myös nimellä Poetry Ride, toiminnanjohtajana. Eli toisin sanoen henkilönä, joka etsii kiertueelle rahoituksen: jos en tee työtäni oikein, runobussi ei liikahdakaan. Runokiertueita järjestäessä olen oppinut miten bussin ajoaikalaskuri sekä pohjoismainen kulttuurin rahoitusjärjestelmä toimivat.

Teen myös paljon muuta jännää ja myös vähemmän jännää ja väitän touhujani nälän aiheuttamiksi pakkoliikkeiksi. Eli työksi. Hain ja sain rahoitusta muun muassa tällaiseen sarjakuvan matkailullista tuotteistamista koskevaan selvityshankkeseen ja olen pistänyt hankkeen tuomia ideoita myös käytäntöön. Minuun voi siis törmätä useammassa paikassa, ja usein minulla on ihan varteenotettava syy olla juuri siellä missä olen. Jos ja kun touhut sivuavat varainhankintaa, saatan käyttää niitä esimerkkeinä tässä blogissa.

Runoajelijat Liepajasssa 2011. Kuvan otti mainio Alisa Javits.


Vakituisemmin työskentelen järjestössä nimeltä Rozentāls-seura. On tavallaan tosi retroa olla töissä ystävyysseurassa, Suomi-Latvia-ystävyysseurassa tarkkaan ottaen. Rahoituspohjamme on kuitenkin kaikkea muuta kuin retro, eli teemme varainhankintaa pikku muurahaisten (latviaksi skudra) ahkeruudella. Koska olen putiikin ainoa vakituinen työntekijä - julmetun ammattitaitoisten opettajien ja kerho-ohjaajien sekä mahtavien vapaaehtoisten lisäksi - saan todellakin tehdä monipuolisesti aivan kaikkea. Käytännössä haen rahoitusta, raportoin siitä, myyn varainkeruutuotteita, teen viestintää, pidän huolta jäsenrekisteristä ja taloushallinnosta sekä tietysti järjestän monenlaista ohjelmaa. Keitän myös hyvää kahvia ja pidän jatkojen järjestämistä ammatillisena erityisosaamisalueenani. Siivouksen olemme kuitenkin ulkoistaneet.


Ammatin valopuolet


Usein etsin rahoitusta jonkun toisen ideoille. En koskaan ryhtyisi etsimään rahoitusta hankkeelle, johon en usko. Työnantajani ja yhteistyökumppanini tekevät lähtökohtaisesti hyviä juttuja, joten heidän kanssaan on helppo toimia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jokainen hanke jolle on olen etsinyt ja löytänyt rahoitusta olisi ollut sydämeni valittu, rakkauteni hedelmä tai muuten henkilökohtaisesti merkityksellinen.

Joskus prosessi on täytynyt aloittaa pohtimalla hyvin tarkkaan, miksi ihmeessä tällaista touhua oikein tehdään. Melkein aina punainen lanka on lopulta löytynyt ja usein olen myös pystynyt myymään hankkeen rahoittajille. Aina tarkoitusta ei ole löytynyt, ja tuolloin rahoituskin on jäänyt löytymättä. Usein se on jäänyt löytymättä myös hankkeille, joita olen pitänyt äärimmäisen tärkeinä ja joiden perustelemiseksi rahoittajille olen tehnyt kovasti töitä. Hyvin sujuva varainhankinta on kuitenkin iso ilo. On mahtavaa nähdä, että oma kova työ mahdollistaa hienoja asioita.

Työmatkalla Ventspilsissä: minä olen tuo mustiin pukeutunut hahmo oikealla

Varainhankinta on yhdistystoiminnan osa-alue, jolla ei on yleisempi kuin kyllä. Vaan kuten eräs naistennaurattaja hyvin sosiaalinen ystäväni minulle opetti, jokainen torjunta on askel kohti seuraavaa onnistumista. Raha ei ilmesty yhdistyksen tilille tyhjästä, joten jonkun tätäkin hommaa on tehtävä, jotta ne oikeasti tärkeät asiat tulisivat hoidettua. Motivoivaa on tietysti myös se, ettei ilman menestyksekästä varainhankintaa ole rahaa minunkaan palkkaani. Sitäpaitsi sisälläni asuu Setämiehen lisäksi myös reipasotteinen, hyvin kovaääninen torikauppias, jonka energiaa joudun ohjailemaan salonkikelpoisiin varainhankintapuuhiin. Eli toisinsanoen taidan tykätä tästä.

Nyt kun ollaan tuttuja, voisit saman tien käydä tyksimässä Rahaa rattaisiin -sivusta Facebookissa. Tulisin siitä kovin iloiseksi.

Esittelyni ja ajatuksiani varainhankinnasta: Valmis on parempi kuin täydellinen ja  Miksi varainhankinta pelottaa?